Dysautonomia – autonomisen hermoston toimintahäiriöt

Autonominen hermosto säätelee lukuisia elimistön elintärkeitä toimintoja, kuten sydämen sykettä, verenpainetta, verenkiertoa, hengitystä, ruoansulatusta ja kehon lämpötilaa. Suuri osa tästä säätelystä tapahtuu automaattisesti, ilman tietoista ohjausta.

Dysautonomialla tarkoitetaan autonomisen hermoston toimintahäiriötä, jossa elimistön automaattinen säätely ei toimi tarkoituksenmukaisesti. Oireet voivat ilmetä esimerkiksi huimauksena, sydämentykytyksenä, poikkeavana väsymyksenä, aivosumuna, rasituksen huonona sietona tai pyörtymisen tunteena.

Yksi tavallisimmista dysautonomiaan liittyvistä oirekokonaisuuksista on ortostaattinen intoleranssi, jossa oireet pahenevat pystyasennossa ja helpottuvat makuulle mentäessä.

Autonomisen hermoston toimintahäiriöt voivat olla monimuotoisia, ja niiden taustalla voi olla useita erilaisia fysiologisia mekanismeja. Oireiden tarkempi selvittäminen on tärkeää, jotta voidaan tunnistaa mahdolliset säätelyhäiriöt ja suunnitella tarkoituksenmukainen hoito sekä kuntoutus.

Mikä on autonominen hermosto ja mitä se tekee?

Autonominen hermosto on osa hermostoa, joka huolehtii elimistön sisäisen tasapainon eli homeostaasin ylläpitämisestä.

Sen tehtävänä on mukauttaa elimistön toimintaa jatkuvasti muuttuvien tilanteiden ja tarpeiden mukaan. Esimerkiksi makuulta seisomaan nouseminen, fyysinen rasitus, ruokailu, lämpötilan vaihtelut ja psyykkinen kuormitus edellyttävät autonomiselta hermostolta nopeaa ja tarkoituksenmukaista säätelyä.

Autonominen hermosto jaetaan tavallisesti kolmeen toiminnalliseen osaan:

  • Sympaattinen hermosto osallistuu elimistön aktivoimiseen ja kuormitustilanteisiin sopeutumiseen. Se säätelee esimerkiksi sydämen sykettä, verisuonten supistumista ja verenkierron jakautumista.

  • Parasympaattinen hermosto osallistuu muun muassa sydämen sykkeen hidastamiseen, ruoansulatukseen ja elimistön palautumiseen.

  • Enterinen hermosto säätelee ruoansulatuskanavan toimintaa ja toimii tiiviissä vuorovaikutuksessa muun autonomisen hermoston kanssa.

Autonomisen hermoston toimintaa ohjaavat useat keskushermoston alueet, kuten aivorunko, hypotalamus ja niitä säätelevät laajemmat hermoverkostot.

Näiden rakenteiden tehtävänä on yhdistää elimistöstä saapuvaa aistitietoa ja muodostaa sen perusteella tarkoituksenmukaisia fysiologisia säätelyvasteita.

Autonomisen hermoston toiminta ei siis ole pelkästään sympaattisen ja parasympaattisen hermoston välistä tasapainoa, vaan monimutkaista, jatkuvasti muuttuvaa säätelyä.

Ortostaattinen intoleranssi – kun pystyasento aiheuttaa oireita

Ortostaattisella intoleranssilla tarkoitetaan tilannetta, jossa pystyasento aiheuttaa tai pahentaa oireita, jotka tyypillisesti helpottuvat istuessa tai makuulle mentäessä.

Oireita voivat olla esimerkiksi:

  • Huimaus, heikotus tai pyörtymisen tunne

  • Sydämentykytys tai poikkeavan voimakas sykkeen nousu

  • Aivosumu, keskittymisvaikeudet ja ajatustoiminnan hidastuminen

  • Näön sumeneminen tai näkökentän hämärtyminen

  • Päänsärky ja niskan alueen epämiellyttävät tuntemukset

  • Poikkeava väsymys ja heikentynyt rasituksensieto

  • Pahoinvointi, vapina tai hikoilu

  • Pitkäaikaisen seisomisen tai kuumien olosuhteiden huono sietäminen

Oireiden taustalla voi olla erilaisia verenkierron ja autonomisen hermoston säätelyyn liittyviä ongelmia.

Mitä elimistössä tapahtuu noustessa seisomaan?

Makuulla ollessa sydän ja aivot sijaitsevat suunnilleen samalla korkeudella, jolloin painovoiman vaikutus verenkiertoon on suhteellisen vähäinen.

Seisomaan noustessa painovoima siirtää verta alaraajojen ja vatsan alueen laskimoihin. Tämä vähentää hetkellisesti sydämeen palaavan veren määrää ja voi pienentää sydämen iskutilavuutta.

Normaalisti autonominen hermosto reagoi tähän nopeasti.

Verisuonten seinämissä sijaitsevat paineherkät reseptorit eli baroreseptorit tunnistavat verenpaineen muutoksia ja välittävät tiedon aivorungon autonomisiin säätelykeskuksiin. Barorefleksin välityksellä sympaattinen verisuonisäätely lisääntyy, sydämen syke kohoaa ja verisuonet supistuvat tarkoituksenmukaisesti.

Näiden säätelyvasteiden avulla elimistö pyrkii ylläpitämään riittävän verenpaineen ja verenkierron myös pystyasennossa.

Ortostaattisessa intoleranssissa tämä sopeutuminen voi olla puutteellista tai epätarkoituksenmukaista.

Seurauksena voi olla esimerkiksi poikkeava sykkeen nousu, verenpaineen lasku, liiallinen sympaattinen aktivaatio tai aivojen verenkierron heikkeneminen pystyasennossa.

Aivojen verenkierto – miksi pystyasento voi aiheuttaa aivosumua ja huimausta?

Aivot tarvitsevat jatkuvasti riittävästi verta, happea ja energiaa toimiakseen normaalisti.

Aivojen verenkierto eli aivoperfuusio riippuu useista tekijöistä, kuten systeemisestä verenpaineesta, sydämen minuuttitilavuudesta, aivoverisuonten vastuksesta ja veren hiilidioksidipitoisuudesta.

Makuulla ja pystyasennossa tapahtuvat muutokset

Makuulla aivojen verenkierron ylläpitäminen on painovoiman näkökulmasta helpompaa, koska sydämen ja aivojen välinen korkeusero on pieni.

Pystyasennossa aivot sijaitsevat sydäntä korkeammalla, jolloin aivojen verenkierron ylläpitäminen edellyttää tehokasta verenkierron säätelyä.

Normaalisti autonomisen hermoston verenkiertovasteet ja aivojen oma verenkierron säätely eli aivoverenkierron autoregulaatio toimivat yhdessä ylläpitääkseen riittävää perfuusiota.

Ortostaattisessa intoleranssissa tämä kokonaisuus voi häiriintyä.

Aivojen verenkierto voi joillakin potilailla heikentyä pystyasennossa, vaikka olkavarresta mitattu verenpaine pysyisi normaalina.

Tämä on tärkeää, koska normaali verenpainemittaus ei välttämättä sulje pois aivojen verenkierron säätelyyn liittyvää ongelmaa.

Aivojen verenkierron väheneminen voi osaltaan selittää esimerkiksi huimausta, näön hämärtymistä, aivosumua ja keskittymisvaikeuksia.

Autonomisen hermoston toiminnan tutkiminen

Autonomisen hermoston toimintaa voidaan arvioida erilaisilla fysiologisilla testeillä, joissa mitataan elimistön automaattisia säätelyvasteita.

Tutkimisen tavoitteena on selvittää, miten sydämen syke, verenpaine ja muut fysiologiset toiminnot mukautuvat erilaisiin kuormitustilanteisiin.

Autonomisen hermoston refleksitestit

Autonomisen hermoston sydän- ja verenkiertosäätelyä voidaan tutkia esimerkiksi Ewingin autonomisella testipatteristolla.

Tutkimuksiin kuuluvat muun muassa:

Syvähengitystesti (Deep Breathing Test)

Tutkimuksessa arvioidaan, miten sydämen syke vaihtelee sisään- ja uloshengityksen aikana. Testi antaa tietoa erityisesti sydämen parasympaattisesta eli vagaalisesta säätelystä.

Valsalvan koe

Tutkimuksessa henkilö suorittaa vakioidun uloshengitysponnistuksen vastusta vastaan. Kokeen aikana arvioidaan sydämen sykkeen ja verenpaineen säätelyä, joiden perusteella voidaan saada tietoa autonomisten refleksijärjestelmien toiminnasta.

Aktiivinen seisomakoe

Makuulta seisomaan noustessa mitataan sykkeen ja verenpaineen muutoksia. Tutkimuksen avulla voidaan arvioida esimerkiksi ortostaattista hypotensiota, poikkeavaa ortostaattista takykardiaa sekä verenkierron sopeutumista pystyasentoon.

Isometrinen puristusvoimakoe (Sustained Handgrip Test)

Tutkimuksessa ylläpidetään vakioitua lihassupistusta, jonka aikana mitataan verenpaineen muutoksia. Testi antaa tietoa erityisesti sympaattiseen verenkierron säätelyyn liittyvistä vasteista.

Kapnografia – uloshengityksen hiilidioksidipitoisuuden mittaaminen

Kapnografia on tutkimusmenetelmä, jolla voidaan mitata uloshengitysilman hiilidioksidipitoisuutta hengityksen eri vaiheissa. Hiilidioksidipitoisuuden lasku yleensä supistaa aivoverisuonia ja vähentää aivoverenkiertoa, kun taas hiilidioksidipitoisuuden nousu laajentaa niitä ja lisää verenvirtausta.

Mitä tutkimuksilla voidaan selvittää?

Yhdistämällä eri testien tuloksia voidaan muodostaa kokonaiskuva autonomisen sydän- ja verenkiertosäätelyn toiminnasta.

Tutkimukset voivat auttaa tunnistamaan esimerkiksi heikentyneitä vagaalisia sykevasteita, poikkeavaa barorefleksitoimintaa tai verenpaineen ja sykkeen epätarkoituksenmukaista säätelyä.

Yksittäinen poikkeava testitulos ei kuitenkaan välttämättä tarkoita autonomisen hermoston sairautta. Tuloksia tulee aina tarkastella suhteessa oireisiin, ikään, lääkityksiin ja muihin mahdollisiin vaikuttaviin tekijöihin.

Lisäksi autonomiset refleksitestit eivät mittaa kaikkia autonomisen hermoston toimintoja eivätkä suoraan osoita aivojen verenkierron riittävyyttä.

Dysautonomian kuntoutus

Dysautonomian hoito ja kuntoutus riippuvat oireiden taustalla olevasta mekanismista sekä mahdollisista perussairauksista.

Kaikki autonomisen hermoston toimintahäiriöt eivät johdu samanlaisista säätelyongelmista, minkä vuoksi kuntoutus tulee suunnitella yksilöllisesti.

Mahdollisia kuntoutuksen osa-alueita ovat esimerkiksi:

Verenkierron tukeminen

Riittävästä nesteytyksestä huolehtiminen, yksilöllisesti arvioitu suolan saanti ja tarvittaessa kompressiovaatteiden käyttö voivat auttaa osaa ortostaattisesta intoleranssista kärsivistä henkilöistä. Näiden soveltuvuus riippuu muun muassa verenpaineesta, sydämen ja munuaisten toiminnasta sekä muista sairauksista.

Fyysisen toimintakyvyn harjoittaminen

Yksilöllisesti annosteltu fyysinen harjoittelu voi parantaa verenkiertoelimistön toimintakykyä ja pystyasennon sietoa. Harjoittelu voidaan tarvittaessa aloittaa makuu- tai puoli-istuvassa asennossa ja edetä vähitellen pystyasennossa tapahtuvaan kuormitukseen.

Harjoittelun tulee kuitenkin huomioida mahdollinen rasituksen jälkeinen oireiden paheneminen (PEM), jolloin tavanomainen asteittain kuormitusta lisäävä harjoittelu ei välttämättä sovellu.

Hengityksen säätelyn harjoittaminen

Jos tutkimuksissa havaitaan poikkeavaa hengityksen säätelyä tai hypokapniaa, voidaan kuntoutuksessa hyödyntää yksilöllistä hengitysharjoittelua. Tavoitteena on normalisoida hengityksen säätelyä ja vähentää mahdollisia hengitykseen liittyviä oireita.

Ortostaattisen kuormituksen hallinta

Pystyasennossa esiintyviä oireita voidaan pyrkiä vähentämään esimerkiksi asennonvaihtotekniikoilla, alaraajojen lihaspumpun aktivoinnilla ja verenkiertoa tukevilla vastapainemanöövereillä.

Muiden toimintahäiriöiden kuntoutus

Jos dysautonomiaan liittyy esimerkiksi vestibulaarisia oireita, niskan sensomotorisia toimintahäiriöitä tai muita liikkumista rajoittavia tekijöitä, myös näitä voidaan tarvittaessa huomioida kuntoutuksessa.

Varsinaisten autonomisten sairauksien hoito voi edellyttää myös lääkehoitoa ja erikoissairaanhoidon tutkimuksia.